Uskotko, kun sanon, että tiedän kuinka paljon muutos voi pelottaa?
Uskalla silti – lopputulos saattaa olla positiivisesti yllättävä!
Keväällä tulee usein tunne, että elämä on muutoksessa: pinnan alla kuplii ja jotain uutta on viriämässä. Luonto ympärillä herää myös ja antaa energiaa, positiivisuutta ja voimaa. Aivan kuin heräisi uudelleen eloon talven jälkeen, ja on valmis ottamaan uuden askeleen. Siitä huolimatta usein muutos pelottaa, mutta uskalla silti lähteä toteuttamaan!
Tänä keväänä oma elämäni on muutoksessa. Puolitoista vuotta kestänyt opintovapaani päättyy. Tämä tilanne saa minut ajattelemaan muutosta yleisesti, ja pohtimaan mistä sen aiheuttamat tunteet oikein kumpuavat.
Palaan toukokuussa työhöni, joka on ollut odottamassa sen aikaa kun olen ollut kartuttamassa osaamistani ja käynnistämässä Eulaaliaa palkkatyön oheen. Olen päässyt opintovapaan aikana etenemään sydäntä kuunnellen, toteuttanut vuosia muhineita haaveita opiskelusta ja löytänyt uusia ja kiehtovia asioita ammatillisesti.
Ja oppinut äärettömän paljon.
Kaikki oppiminen ei liity kuitenkaan vain koulutuksissa opetettuun tietoon. Olen oppinut samalla itsestäni, ihmisyydestä, hyvinvoinnista, elämänrytmistä, uusista näkökulmista, itsensä voittamisesta, motivaatiosta, innostuksesta, rohkeudesta…
Ja oppinut muutoksesta.
Tuntuu kuin olisin löytänyt aarrearkun: ensin raotin kantta hieman, mutta raosta alkoikin tipahdella aarteita enkä lopulta voinut jättää arkkua avaamatta.
Jos palaan ajatuksissani kolme vuotta taaksepäin, muistan miltä tuntui ja mitä ajattelin opiskeluhaaveistani.
Halusin kovasti lähteä opiskelemaan työhyvinvointia ja käydä jonkun koulutuksen, jonka myötä voisin valmistua “mahdollistajaksi”. Tuolloin en tiennyt, minkälainen opintoputki pitää kulkea, jotta voisi toimia tuollaisella tittelillä. Se haave kuitenkin oli tuolla jossain: kurkkien nurkan takaa, pilkottaen hämärässä, hahmottuen usvaverhon takaa pieninä palasina. Se oli olemassa, mutta miten sen voisi tavoittaa?
Välillä kadotin tuon haaveen silmistäni. Minun ja haaveeni väliin tuli esteitä, rajoitteita ja elämän koukeroita.
Miksi muutos pelottaa?
Tuli ajatuksia: enhän minä voi tämän ikäisenä alkaa opiskella! Miten muka rahat riittäisivät jos jäisin töistä pois? Mitä oikein kuvittelen? Ei minusta ole yliopisto-opiskelijaksi. En osaa, en pysty, ei ole mahdollista!
Tuli tunteita: pelko, kateus, pettymys, turhautuminen, suru.
Näiden ajatuksien ja tunteiden myötä jätin opiskeluhaaveet pois mielestä ja päätin edetä työelämässä. Työpaikka vaihtui, pääsin kohti jotain uutta. Eteenpäin.
Mutta niistä opiskeluhaaveista en päässyt irti. Vaikka koitin ne ohittaa ja ajatuksin perustella itselleni ettei se olisi mahdollista tai järkevää, haave oli jo päässyt itämään ja kasvoi sisälläni kuin salaa. Se sai voimaa ympärillä tapahtuvista asioista ja roihahti lopulta sellaiseen kasvuun, ettei sitä enää pystynyt ohittamaan.
Haave kasvoi niin isoksi, että alkoi löytyä keinoja, mahdollisuuksia, väyliä. Haave lähti hahmottumaan konkretiaksi ja näkyi usvan keskellä koko ajan selkeämmin. Haave lähti vetämään puoleensa – mitä selkeämmin sen pystyin näkemään, sitä enemmän tunsin imua.
Ajatuksen tasolla haaveen toteuttaminen siis alkoi näyttää mahdolliselta.
Mutta entä ne tunteet? Ne muokkautuivat vähitellen.
Olen kiitollinen siitä, että ympärilläni oli silloin, ja on edelleen, ihmisiä, jotka osaavat kysyä oikeita kysymyksiä. Kun puhuin haaveistani ja kerroin etten pysty, uskalla, tai osaa, he kysyivät: miksi et pystyisi, uskaltaisi tai osaisi? Ja myös perustelivat, miksi heidän mielestään olen väärässä omien uskomusteni kanssa.
Kun purin turhautumistani, pettymystäni, kateuttani ja suruani ympärilläni oleville, he kuuntelivat ja ymmärsivät. Antoivat tilaa näille tunteille, jotta ne pääsivät lipumaan pikku hiljaa pois minusta.
Turhautuminen lähti purkautumaan sisukkuutena, joka löysi oikean väylän – siitä tuli voima lähteä toteuttamaan.
Pettymys osoitti sen, mistä halusin lähteä pois, kohti parempaa.
Kateus teki näkyväksi sen, millaiseksi haluaisin itsekin tulla.
Suru kertoi siitä, että jostain pitää luopua, jotta tilalle voi saada jotain muuta.
Kävin läpi siis yhden ajatus- ja tunneprosessin ennen kuin pääsin haaveeni toteuttamisessa edes alkupisteeseen. Muutuin: epäilijästä uskovaksi, osaamattomasta kykeneväksi, yksin pyristelevästä tuen vastaanottajaksi, pelokkaasta rohkeaksi.
Ja lähdin kohti haavettani.
Nyt vasta ymmärrän, että olen käynyt läpi sellaisen koulun, että jatkossa minua todella voi kutsua mahdollistajaksi. Vaikka en tiennyt matkaan lähtiessäni mitä mahdollistajakoulu pitää sisällään, ovat valinnat matkan aikana muodostuneet sellaisiksi, joiden myötä kokonaisuus muodostuu haaveiden mukaiseksi. Kun haave on päässyt loistamaan kirkkaana, on se auttanut valintojen tekemisessä.
Täällä lisää mahdollistajakoulustani ja opinnoista: https://www.eulaalia.fi/eulaalia/
Näiden valintojen ansiosta olen myös johdattanut itseni ihmisenä läpi muutosprosessin – tämä matka on ollut niin paljon enemmän kuin vain kirjoista ja koulutuksista päähän kaadettu tieto. Se on ollut muutos siemenestä taimeksi, ja edelleen isommaksi ja vahvemmaksi.
Olen matkan varrella saanut useammankin kerran kuulla sanat: olet kuin nuppu, joka on juuri puhkeamassa kukkaan. En ehkä osaa ajatella itseäni nupuksi, mutta haaveeni kylläkin. Se on nyt puhkeamassa kukkaan, ja nimettäköön se mahdollisuuksien ja rohkeuden kukaksi.
Lähtötilanteesta on siis edetty usean mutkan ja koukeron kautta tämän prosessin päätepisteeseen: on tullut aika saada viimeisetkin opinnot päätökseen.
Opintovapaalle jääminen oli yksi muutos, töihin palaaminen on seuraava.
Kun ajattelen töihinpaluuta, jännittää niin, että maha meinaa kääntyä ympäri ja ihoa kihelmöi, koska keho käy välillä niin ylikierroksilla. Öisin näen unia töistä, ja yleensä kohtaan niissä jonkun (ihan päättömän) esteen, minkä vuoksi en pääse työpaikalle tai saa tehtäviäni tehdyksi.
Pitääkö tästä olla huolissaan? Ei pidä – minä vain reagoin asioihin hieman voimakkaasti.
Kysymysmerkkejä on ajatuksissa enemmän kuin vastauksia:
Mitä jos en pystykään sopeutumaan uuteen arkirytmiin? Mitä jos en osaa enää mitään työssäni? Kuinka paljon työtehtävät ja työympäristö on muuttunut poissaollessani? Ja kuinka tämä kaikki tulee vaikuttamaan neljään muuhun saman katon alla asuvaan?
Eniten muutoksessa mietityttää kuitenkin opintovapaan aikana muodostuneista rutiineista irtaantuminen. On tullut jo tottuneeksi, että elämä on ottanut erilaiset uomat ja elämänrytmi on ollut hitaampi. Lapsetkin ovat tottuneet siihen, että olen pääosin kotona, vaikkakin tietokoneen tai kirjojen takana.
Huomaan olevani taas samanlaisessa tilanteessa kuin kolme vuotta sitten. Muutos on lähtenyt käyntiin ja se aiheuttaa ajatuksia ja tunteita. Mutta nyt ymmärrän sen, kuinka prosessi toimii. Kaikki nämä prosessin askeleet ovat merkityksellisiä, eikä niitä voi ohittaa.
On käytävä läpi ajatukset ja tunteet, jotta muutos tulee mahdolliseksi.
Ymmärrän todella hyvin asiakkaitani, joille muutos tuntuu vaikealta tai jopa ylitsepääsemättömältä. Minun unelmani ja haaveeni olivat kariutua tuohon tunteeseen.
Mutta oma kokemukseni on avannut ymmärrystä ja tuonut luottamusta siihen, että muutokseen voi ryhtyä vaikka se pelottaisikin. Ja muutokseen pystyy kyllä sopeutumaan, kun sen ottaa vastaan rauhassa ja itselleen armollisena.
Ne askeleet, joita itse on tullut otettua viimeisten vuosien aikana, ovat venyttäneet omia rajoja lempeästi ja vähitellen sinne kuuluisan epämukavuusalueen puolelle. Ja on tullut opittua kuinka hyvää rajan ylittäminen joskus tekeekään!
Kun uskaltaa ottaa ensin pienen askeleen rajan ulkopuolelle, uskaltautuu ottamaan toisenkin. Ja lopulta huomaa olleensa rohkeampi kuin olisi koskaan osannut ajatellakaan!
Tämä opintovapaa on ollut minulle niin paljon enemmän kuin ikinä olisin voinut ajatellakaan. Se, että olen nyt valmistunut mahdollistajaksi, ja voin tukea muita omissa muutosprosesseissaan, ei ole pelkkien koulutusten ansiota. Koulutuksista saamillani opeilla pystyn kuitenkin sanoittamaan tätä kokemusta, tukemaan prosessissa, laatimaan asiakkaan kanssa toimintasuunnitelmaa ja etsimään sitä konkretiaa haaveiden tueksi.
Ja rohkaista uskaltamaan.
Jos tälle matkalle lähtiessäni pelkäsin muutosta, nyt otan sen vastaan tietäen, että se voi tuoda mukanaan jotain suurta. Sellaista, mitä ei olisi voinut alunperin kuvitellakaan!
Vaikka muutos pelottaa – uskalla silti!