Saisiko olla yksi onnellisuuden tunne? Jos sen joku sinulle tarjoilisi, kieltäytyisitkö tarjouksesta?
Varmasti jokainen meistä toivoo, että voisi sanoa olevansa onnellinen.
Voisi tuntea olevansa onnellinen.
Onnellisuus verhoutuu usein jonkun asian, kokemuksen tai tavaran saavuttamiseen. Puhutaan ”sitku-elämästä”, jossa onnellisuus on jossain tuolla tulevaisuudessa, haaveissa ja unelmissa. Kunhan ensin tapahtuu jotain, saavutan jotain, saan jotain – sitten olen onnellinen.
Ja näinhän se toki usein onkin, tulen onnelliseksi, kun saavutan jotain mitä olen toivonut tai minkä eteen olen tehnyt kovasti töitä. Tai kun ostan kauniin paidan, kukkakimpun tai suklaata, tapaan jonkun ihmisen… Ja näistä asioista saakin olla onnellinen.
Mutta: onko onnellisuus pysyvää, jos se on kiinni vain näissä asioissa? Pysyisikö onnellisuus, jos menettäisi tuon kaiken? Jos elämä ei menisikään niin kuin on suunnitellut?
”Mä voin suunnitella mun koko elämän
Vaimon ja viran ja talonkin
Mut kaikki menee toisin
Joku suunnittelee mua paremmin.”
Kävin kävelyllä raittiissa pikkupakkasessa, auringon paistaessa pilvettömältä taivaalta. Sisälläni oli kevyt, positiivinen ja rento olo. Auringon puoleista poskea säteet jo lämmittivät, varjon puoleista vielä pakkanen ja viima silitteli. Korvissa soi hyvän mielen musiikki, askel kulki rennosti ja lempeästi. Vastaantulijat saivat hymyn huulille, lintujen sirkutus ja sulava lumi toi tunteen keväästä. Valo ylsi sisään asti ja herätti kohmeisen kehon talviuniltaan. Puiden oksat heiluivat vapaasti, vain alimmat olivat enää lumen vankeina. Pajut kissoineen kurkottelivat kohti aurinkoa.
Oli helppoa olla onnellinen.
Mistä onnellisuus tuohon hetkeen syntyi – sitä jäin pohtimaan.
Jos onnellisuus olisi jatkuvasti läsnä, olisiko se enää onnellisuutta? Onko niin, että tunteakseen onnellisuutta, on pitänyt tuntea myös onnettomuutta? Olisinko osannut nauttia kävelylenkistä ja olla onnellinen kokemistani asioista, jos en olisi joskus niitä asioita kaivannut elämääni?
Joku voisi sanoa, että helppohan minun on sanoa, kun minulla on kaikki hyvin. On helppoa olla onnellinen kun kaikki on hyvin.
Totta, kun perusasiat ovat kunnossa, on helppoa olla onnellinen. Mutta joskus on ollut myös toisin. Monesta hankaluudesta, surusta, pelosta, vaikeudesta ja tienristeyksestä on tultu läpi. Eikä niissä tilanteissa ole onnellisuutta juuri tullut ajateltua. On pitänyt selviytyä jotenkin, ja on voinut vain haaveilla siitä, että joskus päällimmäisenä onkin onnellisuuden tunne.
Mutta voiko olla onnellinen, jos perusasiat ovat vinksallaan? Tai voiko olla onnellinen, jos pyristelee olosuhteita vastaan: niitä asioita, joihin ei voi vaikuttaa? Voiko itse olla onnellinen, vaikka ympärillä on hätä ja kaaos?
”Heiiii, on niin helppoo olla onnellinen.
Heiiiii, ja tyytyy siihen mitä on.”
Onko onnellisuus siis sitä, että tyytyy siihen mitä on? Tähän tyydyn nyt, kun muuta ei elämällä nyt ole tarjottavana. Tuleeko onnellisuus siitä, että hyväksyy: nyt on näin.
Entä mikä rooli on toivolla siinä kohtaa, kun on ensin joutunut tyytymään? Hyväksymään, että nyt on näin, mutta ehkä joskus voi ollakin paremmin? Toivo paremmasta – ne haaveet ja unelmat. Voivatko haaveet ja unelmat tuoda siinä tilanteessa onnellisuuden?
”Heiiii, on niin helppoo elää nyt ja tässä.
Heiii, ja tyytyy siihen mitä on.”
Omalla kävelylenkilläni ymmärsin, että olin onnellinen, koska elin juuri siinä hetkessä. Huomasin ympärilläni toivoa ja energiaa tuovat kevään merkit, tunsin sisälläni pehmeän ja positiivisen olon. Oli helppoa olla onnellinen, ilman sitkua tai kukkakimppua. Onni tuli siitä hetkestä, joka käsillä oli.
Pohjaako tämän päivän onnellisuus jo elettyyn elämään ja niihin kokemuksiin, joissa onnellisuus ei ole ollut läsnä tai mahdollista? Tai ollut edes ajatuksissa? Ja ovatko onnellisuuden ainekset lopulta hyväksyntä, armollisuus ja läsnäolo?
Lisää kokemuksia läsnäolosta:
https://www.eulaalia.fi/pysahtyminen-ja-rauhoittuminen-antaa-tilaa-hengittaa/
Lainaukset:
Olavi Uusivirta: On niin helppoo olla onnellinen